Koko kauden kestänyt farmi-savelaisten Via Dolorosa sai huikean kliimaksin, kun kauden viimeisessä pelissä vastaan asettui Saven kanssa tasapisteissä lohkon jumbopaikkaa hallinnoinut Jyke. Tehtävä oli selvä: vähintään parin maalin voitto, tai muuten seuraisi putoaminen vitosdivarin Mestikseen, eli kutoseen.
Pelin alusta alkaen Jyke keskittyi pitämään palloa omassa päässään, koska tiesivät edun olevan heillä niin pitkään kunhan pystyisivät pitää pelin tasaisena. Vähän aikaan tätä katsottuaan, totesivat Savelaiset yhteen ääneen: ”nyt saa riittää”, ja aloittivat hurjan kahden miehen karvauksen vastustajan päädyssä. Tämän seurauksena pallot pomppivat Savelaisten lapoihin ja paikkoja luotiin yksi toisensa jälkeen kohti vastustajan maalia. Saven epävirallisen junnugangsterin titteliä kantavan Jonkka Jussilan apinahuuto upotettuaan ensimmäisen maalinsa, kuvasti sen hetken tunnelmia: Mikään tai kukaan ei pysäyttäisi Savea. Tätä seurasi kauden aikana silloin tällöin jokeri-pelaajana (pesis-, ei lätkätermi) paikan päällä käyneen Pietikäisen räkäisy verkon perukoille, sekä syntymäpäiväsankari Sarelinin samivatasmainen nousu hyökkäysalueelle, joka päättyi onnistuneeseen vanhanaikaiseen.
Jyke yritti parhaansa mukaan pysyä mukana, mutta Saven maalilla hyörinyt Talvinen osoitti olevansa pelipaitansa arvoinen, tehden huikeita chrisosgoodmaisia venymisiä. Taisi vastustaja muutaman vahinkomaalin tehdäkin, mutta viimeistään uuden nuuskan huuleensa ladanneen Jussilan toinen osuma, sekä Pietikäisen niin ikään toinen ”vahinkolapsi” sinetöivät Saven kohtaloksi myös ensi kaudella ottaa pataan vitosessa. Karikosken tyhjiin tekemä roikku oli kuin piste ii:n päälle. Kausi oli kuin roikkupallo: se oli epätoivoinen, kukaan ei uskonut että se koskaan olisi päättynyt maaliin, mutta sinne se vaan lopulta meni”.
